'
Tänään kuulin jotain mielenkiintoista, joka antoi uutta potkua lääkistavoitteelleni. Eräs kaverini, jolle olin tunnustanut haaveilevani lääkärin ammatista, oli mennyt kertomaan asiasta eteenpäin. Tuttuni nimittäin soitti, ja kysyi miten pääsykokeet menivät. Ensin olin aivan ulkona kartalta, että mitkä pääsykokeet, mutta sitten ystäväni selitettyä tarkemmin, tajusin asian laidan.
Hieman harmitti tuo eteenpäin kertominen, sillä tällä hetkellä tavoite on vielä aikamoisen urakan takana, eikä ole todennäköistä että pääsen lääkikseen heti ensi vuonna, vaan asian eteen on tehtävä vielä rutkasti pohjatöitä ja sen jälkeen päntättävä kaikki lääkistenttiaineisto läpi. Vasta sen jälkeen voin edes haaveilla osallistuvani pääsykokeeseen ja edelleen haaveilla pääseväni sisään lääketieteelliseen tiedekuntaan, opiskelevani lääkäriksi ja vihdoin valmistuvani ammattiin. Pitkä tie vielä edessä.
Mutta mielenkiintoiseksi asiasta eteenpäin kertomisen teki se, miten se itseeni vaikutti. Olisin luullut että olisin ollut pohjattoman vihainen, nolostunut ja hämillinen. Ihmeekseni huomasin hämmästyväni sitä tosiseikkaa, että joku todella uskoo niin vakaasti minun pääsevän lääkikseen, että kertoo sen eteenpäin! Tietenkin pidän asiaa mahdollisena. Mutta tuo oli selvä todiste siitä, etten haaveile nyt aivan mahdottomia. :)
Tutulleni asiaa piti silti vähän naureskella, jotta tajuaa että haave on vielä ainakin muutaman vuoden päässä, ja että kyse on vielä haaveesta, ei vielä toteutumassa olevasta asiasta. Olen mieluummin realisti kuin taivaiden tavoittelija.
Silti, nyt uudestaan innostuneena, taidan jo tänään katsoa hieman lääkislukuja jos ehdin. Nyt elämäntilanne on sellainen että luvut on pakko jättää melko vähiin. Silloin tällöin kertaaminen ja laskujen laskeminen ei kuitenkaan ole pahasta. Kyllä se etanakin vihdoin pääsee maaliin, vaikka hitaasti kulkisikin.
Sisulla läpi vaikka harmaan kiven, niin se menee!
-Pikkis
